Talous ekologisen kriisin aikana -raportti, ja mitä janoamme lisää

Kirjoittanut 15.9.2019

Miltä talouspolitiikan tulisi näyttää rajallisten luonnonvarojen ja akuutin ympäristökriisin maailmassa? Tähän varsin huimaavaan kysymykseen hahmotellaan vastauksia väitöskirjatutkija Johanna Perkiön kirjoittamassa raportissa Talous ekologisen kriisin aikana. Vasemmistofoorumin julkaisema raportti on oivallinen synteesi ydinkysymyksistä, joihin tulisi ympäristökriisin taltuttamiseksi puuttua sekä samalla ajankuva tämänhetkisestä vaihtoehtoisesta ja ympäristön kantokyvyn huomioivasta yhteiskunnallisesta keskustelusta Suomessa. Helposti lähestyttävä lukusuositus myös niille, joille aihe on uusi.

Raportin lähtötilanne on, että 1) elämme sen mittaluokan ympäristökriisissä, joka uhkaa jo yhteiskuntien selviytymistä ja 2) kriisiä ei todennäköisesti voida ratkaista ilman, että taloudellisen toiminnan peruslogiikkaa muutetaan.

Jos haluamme selvitä, maapallon elinkelpoisuuden turvaaminen on asetettava politiikassa kaiken muun yläpuolelle ja yhteiskuntien resurssit on valjastettava toteuttamaan siirtymä, joka asettaa ihmistoiminnan ekologisesti kestäviin rajoihin.

Kriisin ja romahtamisen retoriikka voi olla luotaantyöntävä aloitus edistysuskoisessa kulttuurissa marinoiduille lukijoille. Toisaalta raportti ei niinkään uppoudu nykytilanteen ongelmiin vaan lähtee nimenomaan hakemaan ratkaisuja. Raportissa kuvataan nykyisen talouspolitiikan logiikkaa ja aukkoja (mm. päästökauppaan ja markkinoihin nojaava politiikka) sekä näille vaihtoehtoisia malleja (mm. vahva julkinen ohjaus, keskuspankkirahoitus ja perustulo) ja lopussa esitetään viisi toimintasuositusta:

1. Kokonaisvaltainen ekologisen siirtymän ohjelma

2. Talouspolitiikkaa ohjaavan ajattelun päivittäminen materiaalisten rajoitusten aikaan

3. Työajan lyhennys ja tuottavuustavoitteiden höllääminen

4. Perustulon käyttöönotto

5. Yhteisö- ja solidaarisuustalouden laajentaminen

Ilmastokeskustelua kehystää valitseva taloustieteellinen ajattelu, jossa perimmäisenä oletuksena on, että hiilineutraalissa yhteiskunnassa globaali kapitalismi ja siihen kytkeytynyt elämänmuotomme jatkuu jotakuinkin ennallaan.

Suosituksista ensimmäistä, toista ja viimeistä on vaikea ohittaa. Kaksi ensimmäistä tuntuvat loogisilta ensiaskeleilta ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamiseksi. Toki ”ajattelun päivittäminen” on elävä ja dynaaminen, poliittisten päätösten lomassa rakentuva prosessi, jolla ei ole päätepistettä ja joka jatkuu muutoksen lomassa. Hyvä alku tälle ajattelun päivittämiselle olisi esimerkiksi raportissa mainittu ekologisen kestävyysvajeen laskelma perinteisen Valtiovarainministeriön kestävyysvajelaskelman rinnalle.

Viides suositus on puolestaan helppo kuitata olankohautuksella, sillä kyse on marginaalisista ja monelle huomaamattomista talouden muodoista. Vaikka osio sai raportissa muita vähemmän huomiota, tässä suosituksessa on suurissa määrin muutoksen ydin. Yhteisö- ja solidaarisuustaloudessa, kuten osuuskunnissa, naapuriavussa tai erilaisissa paikallistalouksissa, piilee juuri niitä ilon pilkahduksia ja kestävän elämän mahdollistajia, joita tarvitsemme nykyisen ylituotannon saneleman pikakulutustalouden tilalle. Muuten jäämme tyhjän päälle.

Vaikka ympäristökriisin vakavuutta ja tilanteen kiireellisyyttä ei ole vieläkään kunnolla ymmärretty, ainakin ilmastonmuutoksen osalta poliittisesti mahdollisen ala on laajentunut huomattavasti viime aikoina.

Kinkkisimpiä ovat suositukset kolme ja neljä. Työajan lyhennyksen on monesti todettu olevan avain ekologisesti kestävämmän yhteiskunnan rakentamiseen, mutta kysymyksiä lyhennyksen toteuttamisesta vielä riittää. Mitä tekevät pienyrittäjät, jos työaikoja on lyhennettävä? Kompensoiko sosiaaliturva tarpeeksi, jos työajan mukana vähenee myös palkka? Miten rahoitetaan hyvinvointivaltio, jos verotulot vähenevät? Näihin kysymyksiin kaivattaisiin uuden raportin verran vastauksia ja laskelmia.

Samoin perustulomallin ja yleisemmin sosiaaliturvan rahoitukseen liittyvät kysymykset vaatisivat laskutoimituksia rinnalleen: kuinka suureen perustuloon valtion rahat kestävästi riittäisivät? Miten paljon pääomatuloja tai ylempiä tuloluokkia tulisi verottaa, jotta ylikulutusta voitaisiin pienentää tai perustuloa korottaa? Miten maksimitulo tai maksimieläke toimisivat käytännössä? Entä eläkkeiden rahoitus työikäisen väestön pienentyessä?

Toivottavasti näihin kysymyksiin keskittyviä raportteja tullaan vielä näkemään – karttuva tieto on muutoksen alku.

Tuuli Orasmaa

Vastaa